Aikaero

Iso-Britannian aika on tunnetusti kaksi tuntia jäljessä Suomen aikaa. Tähän aikaeroon on helppo tottua, eikä se ole onneksi niin kovin suurikaan että maiden välillä olisi vaikea kommunikoida, mikä onkin erittäin kätevää erityisesti kansainvälistä bisnestä tehdessä.

Ongelmia syntyykin, kun langattoman päässä oleva britti ilmoittaa suomalaiselle liikekumppanilleen soittavansa viiden minuutin kuluttua. Suomalainen istuu siis lähietäisyydellä puhelimestaan odottaen Mr. Smithin soittavan takaisin 4,5-5,5 minuutin kuluttua, noin suunnilleen. Kun puhelua ei vielä kuudenkaan minuutin päästä kuulu, Herra Virtanen alkaa jo hermostuneesti naputella pöytää sormillaan. Mikä sillä nyt kestää?

Toisaalla Mr. Smith on jättänyt puhelimensa työpöydälle ja lähtenyt nauttimaan virkistävän kupposen teetä työtoverinsa kanssa. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että hänen äskeinen puhekumppaninsa odottaa hänen soittoaan.

Kun suomalainen sanoo ”soitan takaisin viiden minuutin kuluttua”, se tarkoittaa, että hän palaa asiaan mahdollisimman pian, 300 sekunnin kuluessa. Kun englantilainen sanoo ”I’ll call you back in five minutes”, hän tarkoittaa, että palaa asiaan kunhan ehtii, jaksaa tai muistaa.

Suomessa odotetaan usein myös sähköposteihin vastattavan korkeintaan 24 tunnin kuluessa, vaikka toivottavaa olisi, että vastaanottaja päivystäisi tietokoneensa ääressä suurimman osan päivästä. Meidän onneksemme suurin osa suomalaisista näin tekeekin.

Jos englantilaisen kanssa on viestitettävä sähköpostin välityksellä, on varauduttava päivien, jopa viikkojen odotukseen. Kollegalle kannattaa siis kiireisissä asioissa soittaa. Vaarana on, että langan päästä kuuluu ”I’ll call you back in five minutes”.

Arkadianmäen kesäteatteri

Kesäteatterit ovat Suomessa suosittuja: jopa kolmannes suomalaisista ainakin suunnittelee käyvänsä vähintään yhdessä esityksessä vuosittain. Monesti katselijat ovat sään armoilla ja joutuvat tihrustelemaan näytöstä tihkusateen läpi tai auringon paistaessa silmiin.

Tänä vuonna meillä on kuitenkin ollut ilo seurata useita Arkadianmäen kesäteatterin näytöksiä suoraan kotisohvaltamme median välityksellä, vieläpä aivan ilmaiseksi. Tästä saamme kiittää teatterin uupumattomia näyttelijöitä, jotka jaksavat esittää meille näytöksen toisensa jälkeen. Erityiset kiitokset ansaitsee myös teatterin ohjaaja, Kataisen Jykä, joka on meidän iloksemme pitänyt shown pyörimässä näinkin pitkään.

Jykän piti olla myös tarinan alkuperäinen käsikirjoittaja, mutta Jykän harmiksi käsikirjoittajiksi mielii joukko muitakin innokkaita teatterin ystäviä. Tyytymättömyys tarinan juonenkäänteitä kohtaan on kasvanut sekä teatterin harrastajien että sitä seuraavien joukossa.

Arkadianmäen kesäteatterin näyttelijät ja ohjaajanhan valitsivat poikkeuksellisesti katsojat. Ääniä annettiin epätavallisen paljon, jopa enemmän kuin Idolsin finaalilähetyksessä. Jykä ei kuitenkaan ollut tyytyväinen katsojien valintaan, joten hän ryhtyi selvittämään, mikäli he olisivat kuitenkin olleet väärässä.

Samaan aikaan toisaalla Soinin Timppa pohti, että koska hänen esityksensä valittiin äänestyksen kolmanneksi parhaaksi, hänen pitäisi myös päästä tuotantotiimiin Jykän rinnalle. Ongelmaksi muodostui Timpan tukiryhmä, joka ei pidä Jykän käsikirjoituksesta eikä halua lähteä mukaan ellei kirjoitusta muuteta.

Mikäli Jykä ei suostu muuttamaan käsikirjoitusta, Timppa on selvästikin takinkääntäjä, ja sitä Timppa ei halua olla. Hän haluaisi kuitenkin päästä tuotantotiimiin, sillä hän tietää, ettei näyttelijöillä ole todellisia vaikutusmahdollisuuksia käsikirjoituksen muuttamiseksi.

Ehkä Timpan pitäisi muistuttaa tukijoitaan siitä, mikä on todellista takinkääntämistä. Hän voisi kertoa tarinan Englannista, jonka kuuli paikalliselta tuttavaltaan: siellä eräs poliittinen puolue lupasi poistaa yliopistojen lukukausimaksut ennen vaaleja. Puolue pääsikin – isoilta osin opiskelijoiden äänillä – hallitukseen, jonne päästyään he äänestivät lukukausimaksujen kolminkertaistamisen puolesta. Siellä takinliepeet viuhuivat niin että niiden märät helmat löivät tuhansia opiskelijoita suoraan kasvoille.

Jos käsikirjoittajia on kuitenkin useita, on selvää, että jokaisen on annettava periksi, tehtävä kompromisseja: sekä Jykän että Timpan, Jutan että Paven. Kaikkia juonenkäänteitä kun ei millään saada mahtumaan samaan tarinaan, varsinkaan, jos ne ovat ristiriidassa keskenään. Katsojia olisi kuitenkin kuultava, sillä tosi-tv:n luonteeseen kuuluu, että he valitsevat lopulta voittajan.

Kiitos on kirosana

Ensimmäinen tapaus sattui ruokakaupassa. Kuten joskus sattuu, en katsonut kunnolla eteeni ja törmäsin edelläni olevaan naisihmiseen. Nainen pahoitteli salamana, ennen kuin ehdin itse avata suutani pyytääkseni anteeksi.

Toinen tapaus sattui erään kauppakeskuksen kioskijonossa. Itseäni toistakymmentä vuotta vanhempi mies rynni ohitseni ja tönäisi samalla. Anteeksipyyntöjen sijaan sain vihaisen mulkaisun. Ettäs kehtasinkin olla Hänen tiellään!

Aivan oikein. Ensimmäinen tapaus sattui Englannissa ja toinen koti-Suomessa Ärrän jonossa. Nämä ovat vain lukuisia esimerkkejä niistä käytösmalleista joita enimmäkseen kohtaan näissä maissa. Poikkeuksia molempiin suuntiin tietysti löytyy, sekä idiootteja että herrasmiehiä löytyy kaikkialta.

Suomesta tuntuvat vain sekä leidit että herrasmiehet olevan vähissä. Käytöstavat eivät ole teennäistä teitittelyä tai poskisuudelmia, vaan toisten huomioon ottamista. Sanat kiitos ja anteeksi ovat yhtä yleisiä kuin suurimman juorulehtemme asia-artikkelit.

Tuore tutkimus osoittaa, että Suomen koululaiset ovat maailman huonokäytöksisimpien nuorten joukossa. Onko se ihme, kun isäpappa näyttää mallia haukkumalla homoja ja neekereitä ja äiti muistuttaa pikku Elsa-Isabellalle tämän olevan maailman napa, muista viis.

Toki nämä ovat ääriesimerkkejä. Suurin osa vanhemmista tuskin on mölisijöitä jotka kannustavat lastaan itsekkyyteen ja huonoon käytökseen. Monet niistäkään, jotka eivät muista aina kiittää tai pahoitella, eivät välttämättä ole piittaamattomia tai tahallaan töykeitä, korkeintaan ujoja kuin teinipoika ekoilla treffeillä.

Oli huonon käytöksen syynä sitten töykeys, ujous tai välinpitämättömyys, malli tulee kuitenkin kotoa. On turha syyttää koulua tai yhteiskuntaa siitä, että opettaja soittelee perään tai lähettää kotiin epämiellyttäviä kirjeitä kun jälkikasvu on räkinyt taas kattoon tai lehmitellyt opettajaa. Lasten kasvatus ei ole koulun, yhteiskunnan tai Jonkun Muun tehtävä, se on vanhempien tehtävä.

Väärä etiketti

Vaikka kaikilla tuntuu jo olevan loma ja tulevat juhlapyhät mielessä, en usko että kukaan täällä odottaa tulevia viikkoja yhtä paljon kuin minä. Koti-ikävä kalvaa mieltä jo päivittäin. Viiden kuukauden jälkeen se tuskin on kovin yllättävää. Mutta yllättävää on se, missä se koti-ikävä iskee, ja mitä kaikkea sitä ikävöikään.

Ruokakaupat. Voi Alepani, kuinka ikävöinkään sinua! Oli ihanaa käydä kaupassa, josta löytää helposti kaiken, vaikka paikka olisikin tuntematon. Mutta kun maito on pakattu muovitonkkiin ja maitorahka löytyy juustohyllyltä, on kokeneempikin shoppailija vähintäänkin hukassa. Oli myös ihanaa, kun kaupantäti ei pakannut ruuhkassa kassejani, kun osaan sen ihan itsekin tehdä. Kuten olisivat osanneet ne kymmenen muutakin ihmistä, jotka olivat jonossa ennen minua. Ja tietysti, oli myös ihanaa, kun Alepa vei viimeisetkin roposeni, jotten vahingossakaan onnistunut käyttämään rahojani turhuuksiin.

Kotimatka. On se nyt hemmetti, kun aina saa raahautua kotiin likomärkänä, kun aina sataa vettä. Oli se sentään toista, kun sai rämpiä rännän ja loskan keskellä töistä kotiin. Siinä oli sentään joulun tunnelmaa!

Bussit. En olisi koskaan uskonut voivani ikävöidä HKL:n ruuhkabusseja. No, ainakaan kuskit eivät nukkuneet takapenkillä, eikä kukaan aukonut bussin ikkunoita keskellä talvea. Bussilippujen hintojakaan ei tarvinnut arpoa, kun tiedot löytyivät internetin ihmeellisestä maailmasta, joka ei ilmeisesti ole englantilaisille vielä auennut. Ja kun ovia oli enemmän kuin yksi, ei vahingossakaan tarvinnut kiittää bussikuskia, vaan pystyi livahtamaan takaovesta äkkiä pihalle ja välttämään katsekontaktin.

Kohtaamiset (tai niiden olemattomuus). Voi kun oli ihanaa, kun ei tarvinnut kellekään puhua tai silmiin katsoa. Ei tarvinnut vaihtaa kuulumisia tai pelätä, että joku istuu siihen viereen bussissa. Onhan se nyt hirvittävää miettiä, mitä sille vierustoverille sanoisi, kun joutuu jäämään kyydistä.

Tuttuus. Ehkä minulla onkin ikävä vain sitä, että asiat toimivat niin kuin olen tottunut niiden toimivan, ja ihmiset toimivat samoin kuin minä. Mutta onhan se nyt pe***le jos puolityhjässä bussissa pitää viereen änkeä!

Minä ite

Englantilaisurokset tunnetaan maailmalla herrasmiehinä. Vietettyäni hieman aikaa Brittein saarilla huomasin ilokseni huhujen olevan totta. Toisin kuin Suomessa, jossa naisia läimitään toverillisesti selkään, ja tarjotaan korkeintaan purukumia, täällä naiselle avataan ovi, kannetaan laukut ja tarjotaan ruoka. Tämä ei suinkaan koske vain typyköiden heiloja, vaan kaikkia hyvinkasvatettuja kaksilahkeisia.

Alun innostuksen jälkeen alkoikin yllättäen hieman nyppimään. “Ei sun hei tartte tietenkään yhtään ruokakassia kantaa, mut jaksatko kantaa vaikka noi vessapaperit?” Joo mitenkään en hei jaksa kokonaista neljää rullaa. Pomokin hyysäsi jatkuvasti, soitti perään, että löysitkös perille? Löysin kuule, ihan ite. Auton oven avaaminenkin on nykyään lähinnä ärsyttävä ele. Sisälläni kuohuu pieni uhmaikäinen. Minä ite!

Uhmani johtuu enimmäkseen siitä, etteivät eleet tunnukaan syntyvän kohteliaisuudesta. Tuntuu siltä kuin minua pidettäisiin aivottomana ja avuttomana. Toisaalta näyttää myös siltä, että täällä riittää avuttomia typyjä paasattavaksi, sillä he ovat tottuneet siihen, että joku tekee kaiken heidän puolestaan. Suomalaisnaisena joutuu helposti törmäyskurssille englantilaisherrojen kanssa, jotka eivät ole tottuneet itsenäiseen naiseen, joka osaa jopa vaihtaa lampun ja maksaa itse kaiken.

Jos onnistuu kuitenkin tekemään itsensä kanssa kompromissin ja pääsee uhmastaan eroon (ihan itse), voi suomalaisnainenkin iloita siitä, että joku auttaa niiden alennusmyyntikassien kanssa tai tarjoaa vaikkapa lounaan. Aina ei tartte ihan ite!

Syytetty vuokralaisuudesta

Asuntoa etsiessään sitä kuvittelisi, että kun vuokra-asunnon takuumaksut on maksettu ja muuttopäiväkin sovittu, homma olisi siinä. Suomessahan näin yleensä onkin. Koska Englannissa potentiaalisiin vuokralaisiin kuitenkin tunnutaan luottavan yhtä paljon kuin sarjamurhaajiin, olen viime päivät saanut kärsiä stressistä ja paskahalvauksesta sekä alkanut itsekin epäilemään, olenko sittenkään luotettava henkilö lainkaan vaiko muistinmenetyksestä kärsivä kriminaali.

Takuumaksun maksettuamme kouraamme lykättiin vuokranvälitystoimistossa kaksi lomakenippua, jotka piti lähettää takaisin mahdollisimman pian. Ihmettelin, miksemme voisi täyttää lomakkeita samantien, paikan päällä. Syy selvisi kotiin päästyämme, kun aloin tutkailemaan kyseistä nivaskaa.

Ilmeisesti ainoa keino selvittää, olenko kunnon kansalainen, oli selvittää lähestulkoon jokainen liikkeeni kolmen viime vuoden ajalta: missä osoitteissa olen asunut, missä olen ollut töissä, miksi, milloin ja mitä tekemässä. On tietysti sanomattakin selvää, ettei potentiaalisesti vaarallisen vuokralaisen sanaan voida tässäkään asiassa luottaa, vaan vuokranantajan ja työnantajan yhteystiedot olivat välttämättömiä.

Asiaahan ei tietysti helpota lainkaan se, etten ole Iso-Britannian kansalainen, vaan todennäköisesti ulkomaalainen vakooja. Todistaakseni, että olen ihan vain harmiton opiskelija, minun on toimitettava asiakirja, joka todistaa, että todella olen saanut paikan ihan oikeasta englantilaisesta yliopistosta. Lisäksi minun oli tietysti myös ilmoitettava passini numero. Todisteeksi tästä riitti yllättäen ainoastaan kopio passistani ja henkilökortistani. En siis onneksi joutunut luopumaan matkustusasiakirjoistani ja lomamatkastani kotimaahan. Pääsen siis odottelemaan mahdollista tuomiotani Suomeen. Kiitos luottamuksesta.

Pukeutumiskysymys

Kun minua ei lapsena huvittanut mennä ulos, koska oli muka liian kylmä, kuuma tai sateista, äiti aina muistutti, että ”se on vain pukeutumiskysymys”. Kylläpä ärsytti. Kun yläasteikäisenä halusin lähteä talvipakkasilla kouluun liian vähissä vaatteissa, äiti vouhotti, että tulen vielä kipeäksi. Kylläpä v***ti.

Minusta tuntuu, ettei englantilaisilla ole äitejä. Kukaan ei ole muistanut kertoa heille, ettei talvisaappaita kuulu pitää kesähelteellä, tai ettei tammikuussa (tai missään muussakaan kuussa) kekkuloida ulkona alusvaatteet paljastavissa asuissa. Turhan niukkoja asuja näkee kyllä koti-Suomessakin, erityisesti erään nimeltä mainitsemattoman ”Sepon” ravitsemusliikkeissä. Mutta edes noissa helvetin esikartanoissa en ole nähnyt niin monia paljaita pakaroita kuin täällä näkee kadullakin.

Mitenköhän näihin puolialastomiin naikkosiin pitäisi oikein suhtautua? Ensi reaktio talvipakkasilla oli tarjota ressukoille takkia, kun tärisivät raukat huulet sinisinä. Teki mieli sanoa: ”Tulet vielä kipeäksi!” Kun ensi kertaa näin ravintolassa naisen pelkissä alusvaatteissaan tunsin lähinnä hirvittävää myötähäpeää.

Pukeutumisohjeiden lisäksi näiden tyttöjen äidit, mikäli heillä sellaiset on, ovat unohtaneet opettaa heille itsekunnioitusta. On surullista, jos nämä naiset laskevat arvonsa kähmimiskertojen perusteella. Ilmeisesti he ovat myös ymmärtäneet sanonnan ”vähemmän on enemmän” hieman väärin. Kyllä se on naiset kuulkaas niin, että joskus enemmän vaan on enemmän.