Väärä etiketti

Vaikka kaikilla tuntuu jo olevan loma ja tulevat juhlapyhät mielessä, en usko että kukaan täällä odottaa tulevia viikkoja yhtä paljon kuin minä. Koti-ikävä kalvaa mieltä jo päivittäin. Viiden kuukauden jälkeen se tuskin on kovin yllättävää. Mutta yllättävää on se, missä se koti-ikävä iskee, ja mitä kaikkea sitä ikävöikään.

Ruokakaupat. Voi Alepani, kuinka ikävöinkään sinua! Oli ihanaa käydä kaupassa, josta löytää helposti kaiken, vaikka paikka olisikin tuntematon. Mutta kun maito on pakattu muovitonkkiin ja maitorahka löytyy juustohyllyltä, on kokeneempikin shoppailija vähintäänkin hukassa. Oli myös ihanaa, kun kaupantäti ei pakannut ruuhkassa kassejani, kun osaan sen ihan itsekin tehdä. Kuten olisivat osanneet ne kymmenen muutakin ihmistä, jotka olivat jonossa ennen minua. Ja tietysti, oli myös ihanaa, kun Alepa vei viimeisetkin roposeni, jotten vahingossakaan onnistunut käyttämään rahojani turhuuksiin.

Kotimatka. On se nyt hemmetti, kun aina saa raahautua kotiin likomärkänä, kun aina sataa vettä. Oli se sentään toista, kun sai rämpiä rännän ja loskan keskellä töistä kotiin. Siinä oli sentään joulun tunnelmaa!

Bussit. En olisi koskaan uskonut voivani ikävöidä HKL:n ruuhkabusseja. No, ainakaan kuskit eivät nukkuneet takapenkillä, eikä kukaan aukonut bussin ikkunoita keskellä talvea. Bussilippujen hintojakaan ei tarvinnut arpoa, kun tiedot löytyivät internetin ihmeellisestä maailmasta, joka ei ilmeisesti ole englantilaisille vielä auennut. Ja kun ovia oli enemmän kuin yksi, ei vahingossakaan tarvinnut kiittää bussikuskia, vaan pystyi livahtamaan takaovesta äkkiä pihalle ja välttämään katsekontaktin.

Kohtaamiset (tai niiden olemattomuus). Voi kun oli ihanaa, kun ei tarvinnut kellekään puhua tai silmiin katsoa. Ei tarvinnut vaihtaa kuulumisia tai pelätä, että joku istuu siihen viereen bussissa. Onhan se nyt hirvittävää miettiä, mitä sille vierustoverille sanoisi, kun joutuu jäämään kyydistä.

Tuttuus. Ehkä minulla onkin ikävä vain sitä, että asiat toimivat niin kuin olen tottunut niiden toimivan, ja ihmiset toimivat samoin kuin minä. Mutta onhan se nyt pe***le jos puolityhjässä bussissa pitää viereen änkeä!

Minä ite

Englantilaisurokset tunnetaan maailmalla herrasmiehinä. Vietettyäni hieman aikaa Brittein saarilla huomasin ilokseni huhujen olevan totta. Toisin kuin Suomessa, jossa naisia läimitään toverillisesti selkään, ja tarjotaan korkeintaan purukumia, täällä naiselle avataan ovi, kannetaan laukut ja tarjotaan ruoka. Tämä ei suinkaan koske vain typyköiden heiloja, vaan kaikkia hyvinkasvatettuja kaksilahkeisia.

Alun innostuksen jälkeen alkoikin yllättäen hieman nyppimään. “Ei sun hei tartte tietenkään yhtään ruokakassia kantaa, mut jaksatko kantaa vaikka noi vessapaperit?” Joo mitenkään en hei jaksa kokonaista neljää rullaa. Pomokin hyysäsi jatkuvasti, soitti perään, että löysitkös perille? Löysin kuule, ihan ite. Auton oven avaaminenkin on nykyään lähinnä ärsyttävä ele. Sisälläni kuohuu pieni uhmaikäinen. Minä ite!

Uhmani johtuu enimmäkseen siitä, etteivät eleet tunnukaan syntyvän kohteliaisuudesta. Tuntuu siltä kuin minua pidettäisiin aivottomana ja avuttomana. Toisaalta näyttää myös siltä, että täällä riittää avuttomia typyjä paasattavaksi, sillä he ovat tottuneet siihen, että joku tekee kaiken heidän puolestaan. Suomalaisnaisena joutuu helposti törmäyskurssille englantilaisherrojen kanssa, jotka eivät ole tottuneet itsenäiseen naiseen, joka osaa jopa vaihtaa lampun ja maksaa itse kaiken.

Jos onnistuu kuitenkin tekemään itsensä kanssa kompromissin ja pääsee uhmastaan eroon (ihan itse), voi suomalaisnainenkin iloita siitä, että joku auttaa niiden alennusmyyntikassien kanssa tai tarjoaa vaikkapa lounaan. Aina ei tartte ihan ite!

Syytetty vuokralaisuudesta

Asuntoa etsiessään sitä kuvittelisi, että kun vuokra-asunnon takuumaksut on maksettu ja muuttopäiväkin sovittu, homma olisi siinä. Suomessahan näin yleensä onkin. Koska Englannissa potentiaalisiin vuokralaisiin kuitenkin tunnutaan luottavan yhtä paljon kuin sarjamurhaajiin, olen viime päivät saanut kärsiä stressistä ja paskahalvauksesta sekä alkanut itsekin epäilemään, olenko sittenkään luotettava henkilö lainkaan vaiko muistinmenetyksestä kärsivä kriminaali.

Takuumaksun maksettuamme kouraamme lykättiin vuokranvälitystoimistossa kaksi lomakenippua, jotka piti lähettää takaisin mahdollisimman pian. Ihmettelin, miksemme voisi täyttää lomakkeita samantien, paikan päällä. Syy selvisi kotiin päästyämme, kun aloin tutkailemaan kyseistä nivaskaa.

Ilmeisesti ainoa keino selvittää, olenko kunnon kansalainen, oli selvittää lähestulkoon jokainen liikkeeni kolmen viime vuoden ajalta: missä osoitteissa olen asunut, missä olen ollut töissä, miksi, milloin ja mitä tekemässä. On tietysti sanomattakin selvää, ettei potentiaalisesti vaarallisen vuokralaisen sanaan voida tässäkään asiassa luottaa, vaan vuokranantajan ja työnantajan yhteystiedot olivat välttämättömiä.

Asiaahan ei tietysti helpota lainkaan se, etten ole Iso-Britannian kansalainen, vaan todennäköisesti ulkomaalainen vakooja. Todistaakseni, että olen ihan vain harmiton opiskelija, minun on toimitettava asiakirja, joka todistaa, että todella olen saanut paikan ihan oikeasta englantilaisesta yliopistosta. Lisäksi minun oli tietysti myös ilmoitettava passini numero. Todisteeksi tästä riitti yllättäen ainoastaan kopio passistani ja henkilökortistani. En siis onneksi joutunut luopumaan matkustusasiakirjoistani ja lomamatkastani kotimaahan. Pääsen siis odottelemaan mahdollista tuomiotani Suomeen. Kiitos luottamuksesta.

Pukeutumiskysymys

Kun minua ei lapsena huvittanut mennä ulos, koska oli muka liian kylmä, kuuma tai sateista, äiti aina muistutti, että ”se on vain pukeutumiskysymys”. Kylläpä ärsytti. Kun yläasteikäisenä halusin lähteä talvipakkasilla kouluun liian vähissä vaatteissa, äiti vouhotti, että tulen vielä kipeäksi. Kylläpä v***ti.

Minusta tuntuu, ettei englantilaisilla ole äitejä. Kukaan ei ole muistanut kertoa heille, ettei talvisaappaita kuulu pitää kesähelteellä, tai ettei tammikuussa (tai missään muussakaan kuussa) kekkuloida ulkona alusvaatteet paljastavissa asuissa. Turhan niukkoja asuja näkee kyllä koti-Suomessakin, erityisesti erään nimeltä mainitsemattoman ”Sepon” ravitsemusliikkeissä. Mutta edes noissa helvetin esikartanoissa en ole nähnyt niin monia paljaita pakaroita kuin täällä näkee kadullakin.

Mitenköhän näihin puolialastomiin naikkosiin pitäisi oikein suhtautua? Ensi reaktio talvipakkasilla oli tarjota ressukoille takkia, kun tärisivät raukat huulet sinisinä. Teki mieli sanoa: ”Tulet vielä kipeäksi!” Kun ensi kertaa näin ravintolassa naisen pelkissä alusvaatteissaan tunsin lähinnä hirvittävää myötähäpeää.

Pukeutumisohjeiden lisäksi näiden tyttöjen äidit, mikäli heillä sellaiset on, ovat unohtaneet opettaa heille itsekunnioitusta. On surullista, jos nämä naiset laskevat arvonsa kähmimiskertojen perusteella. Ilmeisesti he ovat myös ymmärtäneet sanonnan ”vähemmän on enemmän” hieman väärin. Kyllä se on naiset kuulkaas niin, että joskus enemmän vaan on enemmän.

Kaupungin siistein mesta

Tampereen Hämeenkatu ei viikonloppuaamuisin ole yleensä kovin kaunis näky. Lasinsiruja, roskia ja eritteitä näkee (ja haistaa) lähes väistämättä jos sattuu harhailemaan keskustaan. Englantilaisen mielestä Tampere on kuitenkin uskomattoman siisti, myös sunnuntaiaamuna.

Epäilin tätä vitsiksi tai muuten vaan pään aukomiseksi, kunnes saavuin ensimmäistä kertaa aikuisiällä Englantiin muutama kuukausi sitten. Kadut muistuttivat lähinnä Helsingin Esplanadia vappupäivän aamuna. Ja entäs sitten talot? Luulisi, että riittää kun elää ikivanhassa kosteusvaurioisessa ja läpivetoisessa talossa jossa tuplalasitus on turhaa luksusta. Mutta ei, englantilainen kävelee kengillä kokolattiamatollansa ja heittää jalat sohvalle tiskattuaan ensin astiansa, joita ei kuitenkaan huuhtele pesun jälkeen.

Usein tuntuu että hygienia on täällä pelkkä vitsi. Koska niin normaalia asiaa kuin käsien peseminen ei ilmeisesti täällä opeteta kouluissa tai kotona, yleisissä vessoissa saattaa törmätä liiketunnistimella toimivaan valistusvempeleeseen, joka muistuttaa siitä kuinka saippualla pääsee eroon pöpöistä. ”Pesethän siis kätesi!” Tällä hetkellä tv- ja radiokanavilla pyörii myös valtion maksama mainos, joka opastaa suojautumaan ilkeitä bakteeripöpöiltä.

On kuitenkin yksi paikka jossa puhtaudesta huolehditaan: kuntosali.”Ei pyyhettä, ei sisäänpääsyä”, muistuttaa iso juliste urheilijaa salin aulassa. Jokaisen kuntoilijan on pidettävä mukanaan pyyhettä ja pyyhittävä jokainen laite käytön jälkeen. Tällä viikolla kuntosalin ovelle ilmestyi vieläpä samanlainen käsien desinfiointipömpeli kuin sairaaloissa on. Jos se possunuha tänne vielä iskee, on tietysti hyvä että sitä pääsee työpäivän,työmatkojen ja kaupassa käynnin jälkeen pakoon – kuntosalille.

Suomi-arvoitus

Koska aksenttini ei edelleenkään ole kovinkaan brittiläinen, minulta
kysytään usein, mistä olen kotoisin. ”From Finland”, vastaan. ”Cool”, kysyjä kommentoi ja jää hämmentyneenä raapimaan päätään aivan kuin olisin
heittänyt ilmoille kinkkisenkin arvoituksen. Suomi tuntuu olevan
briteille yhtä tuttu kuin hevospoolo härmäläiselle.

Selitysten jälkeen toinen jo alkaa hahmottamaan, että siellähän se
on sen Ikea-maan ja Putinlandian välissä. Moni tietää formulakuskit ja hyvällä tuurilla pari jalkapalloilijaa, Nokiaa ei kukaan olisi arvannut
suomalaiseksi firmaksi. Sauna kyllä tiedetään, vaikka paikallisten
käsitys rajoittuukin lähinnä haaleisiin höyryhuoneisiin. Lappi on heidän
käsityksensä mukaan valtio.

Voi ei, ne ei tiedä meistä mitään eikä ne tykkää meistä, huokaa
Perus-Pertti. Suomalaisen itsetunto tuntuu perustuvan sille, kuinka moni
julkkis maassamme vierailee ja sille, kuinka monta kertaa kotimaamme
esiintyy maailman mediassa. Niin, ei ole ihme etta Pertille viina
maistuu ja ilme on yrmeä.

On totta, ettei juuri kukaan tiedä meistä juuri mitaan. Kuinka mahtavaa!
Ulkomailla asuessa on helpottavaa tutustua ihmisiin, joilla ei ole
ennakkokäsityksiä minusta, meistä, suomalaisista. Amerikkalaiset on
tyhmiä, saksalaiset on rumia ja puolalaiset on halpoja, täällä ajatellaan. Suomalaiset vaan on. Otsaani ei ole leimattu. Saan ihan itse hankkia leimani.

Blogista

Mielessäni on pyörinyt paljon ajatuksia Suomesta, Englannista, suomalaisuudesta ja monesta muustakin asiasta siitä asti kun aloin pyörimään täällä Oxfordissa viime lokakuussa. Mieleni on jo pitkään tehnyt mieli purkaa ajatuksia kirjoittamalla. En kuitenkaan halunnut kirjoittaa perusblogia, koska totesin, ettei ketään kiinnosta mitä olen syönyt aamiaiseksi. Siispä olen itselleni tyypilliseen tapaan päättänyt alkaa kirjoittaa pakinatyyppistä blogia. Hernettä ei siis pidä vetää nenään eikä kaikkea ottaa vakavasti, varsinkaan kielioppia, sillä se on (ainakin useimmiten) täysin harkittu tyylikeino. Jos se herne nyt kuitenkin meni sinne nenuliin, tai jos sait ihan hirveät kiksit tai muuten vaan haluat avautua, niin palaute on erittäin tervetullutta.